Joulu

Ihmettelen hiljaisuutta. Kuulen vain suksieni äänen ja pienen tuulen vireen puissa. Kaikkialla on valkoista, puhdasta ja kaunista.
Pimeys alkaa saapua jo kahden jälkeen. Neljän aikaan on jo pilkkopimeää, päivän pituus on reilu 4 tuntia. Ja silti, tässä pimeydessä ja kylmyydessä minulla on suunnattoman hyvä olla. Olen tullut kotiin.


Rauhaisaa Joulua ja Tähdenlentoja Uuteen Vuoteen 2009!

Ihme ja kumma

"Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa..." Näin myös Italiassa. Vielä neljänkin kuukauden jälkeen en ymmärrä kaikkea, mitä ympärilläni tapahtuu.

Jokaisessa vessassa tilaa vie valkoinen laari vessanpöntön vieressä, mikä on bidén tarkoitus? Mitä sillä tehdään? Pestään takapuoli? Kädet? Pyykit?
Ja miksi jopa uusissa ravintoloissa vessassa (myös naisten) on pöntön sijaan lattiassa vain reikä?

Miten kaikki italialaiset ovat niin laihoja, vaikka vihaavat urheilua ja syövät paljon? Onko suomalainen lihavuus vain geeneissä, koska ainakin itse koen syöni terveellisemmin kuin suurin osa italialasista ja käyväni lenkilläkin harva se päivä? Hauskinta huvia lenkillä on naureskella italialisten liikuntavarustukselle. Ei ole jäänyt yhteen kertaan, kun hieno rouva lenkkeilee turkki päällä ja helmet kaulassa heiluen.

Miksi kaikki ajavat autolla? Lenkillä eräs setä rupesi juttelemaan kanssani ja kerroin hänelle, että Suomessa on paljon yleisempää kävellä tai polkupyöräillä autoilun sijaan. Setä kertoi minulle syyn, miksi italialaiset autoilevat: he vain ovat niin paljon rikkaampia kuin suomalaiset. Uskallan kyseenalaistaa tämän vastauksen.

Mikä on Napapirji? Miksi Norjan lippu on yhdistetty Islannin karttaan? Jos haluat olla katu-uskottava ja samalla rento, tulee sinun pukeutua Napapirji-merkkiseen anorakkiin. Tämän italialaisen "mukaniinreipashenkisen" vaatemerkin logona on Norjan lippu ja Islannin kartta. Olisiko suunnittelijan sittenkin pitänyt katsoa Atlasta kaksi kertaa?

Klinikassa suurta hupia minulle ja Henrille, mutta paniikia italialaisille opiskelijoille aiheuttaa parodontologian professori. Tämän pähkähullun professorin saapuessa paikalla olo on kuin armeijassa käskyä odottaessa, myös potilaalla, joka yleensä on odottanut kyseisen herran saapumista vähintään tunnin. Yksi opiskelija pukee professorille kumihanskat käteen, maskin naamalle ja myssyn päähän. Kaksi muuta opiskelijaa seisoo ojennuksessa taka-alalla röntgenkuva ja hammaskartta kädessään. Erikoistuva lääkäri myötäilee pelonsekaisin tuntein Herra Isoherraa ja muistaa välillä mainita kuinka hyvä maestro hänellä on. Miksi yksi ihminen saa koko klinikan sekaisin?

Miksi niin harva italialainen puhuu vieraita kieliä? Nykyisin kouluissa on pakollista opiskella ainakin yhtä vierasta kieltä, mutta silti pystyn laskemaan yhden käden sormilla kielitaitoisten kurssikaverien määrän.
Ja se kummastuttaa, että professoriksikin pääsee vaikkei osaisi englantia laisinkaan. Lukevatko he laisinkaan kansainvälisiä tutkimuksia?

Aiemmin mainitsemani parodontologian professorin englanti ei myöskään ole oikein sujuvaa. Avustin häntä fläppileikkauksessa. Tehtäväni oli imuroida potilaan suusta ylimääräinen sylki. Koska professori ei tiennyt, mitä tämä imurin käyttö on englanniksi (to aspire), joka kerta kun potilaan suu alkoi täyttyä syljellä, professori sanoi minulle: "Suck it, suck it!" Onneksi minulla oli maski suun edessä, koska en voinut pidätellä nauruani.

Kävimme toissailtana Henrin vanhempien kanssa ravintolassa syömässä. Pöytäkeskustelu sujui normaaliin ääneen, huutamatta. Viereemme istui italialainen seurue, jotka "keskustelivat" jatkuvasti ja KOVAAN ääneen. Mistä italialiset keskustelevat keskenään, koska tuntuu, että he eivät ikinä ole hiljaa, paitsi luennoilla. Itselläni on ollut hieman vaikeuksia totuttauta italialaisiin luenoihin, koska siellä pitää istua puhumatta ja oikeasti keskittyä. Oulussa kun suurin osa ajasta menee haaveiluun, jutteluun ja esimerkiksi paperilennokkien tekoon.

Yksi kerrostalokyttä löytyy jokaisesta kerrostalosta maasta riippumatta. Ensimmäisen kerroksen nainen (asumme itse kolmannessa) on jo kaksi kertaa tullut sanomaan, mitä meidän pitäisi tehdä, jotta asuintalomme olisi viihtyisämpi. Heti ensimmäisellä viikolla hän pyysi meitä laittamaan huonekalujemme alle huopatarrat, koska kuulemma tuoliemme liikuttelu häiritsee häntä. Alkuviikosta hän seisoi ovemme takana muovipussi täynnä pensseleitä ja maaleja. "Voisitteko maalata vessanne ikkunalaudan, koska kaikki muutkin ovat maalanneet omansa?" Tietääkseni tällaiset asiat eivät kuulu vuokralaiselle.

Jokaisessa maassa on omat kummallisuutensa. Voin vain kuvitella kuinka vaihto-oppilaat Suomessa ihmettelevät suomalaisten hiljaisuutta, saunakulttuuria tai esimerkiksi pääsiäisen perinneherkkua, mämmiä. Akankannon maailmanmestaruuksista tai opiskelijavapusta puhumattakaan. Kaikki kummalliset tavat ja asiat tekevätkin juuri eri kansallisuuksista ja maista erilaisia. Eihän täällä kukaan ymmärrä, kun kerron, mitä kaipaan Suomesta. "Sen saunan ymmärrän, mutta miksi siellä lumessa pitää alasti pyörähtää?" ihmetteli Elena.

Matka Éireen

Dublin on jotain aivan muuta kuin ne rauhoittavat merestä ja hurjista törmäistä otetut otokset Irlannin pohjoisrannikolta. Dublin on kaaosta, melua, sotkua, likaa ja sekasortoa. Niin ja lukemattomia pubeja Guinness-mainoksineen. Mutta ei sentään sadetta ja tuulta, vaan auringonpaistetta ja pientä pakkasta.

Miniloma Dublinissa oli juuri sopivan mittainen. Parissa päivässä ei ehtinyt ahdistua liikaa siihen kaikkeen sekasortoon, mikä kaupungissa vallitsi, ja ehdimme hyvin nähdä kaikki tärkeimmät nähtävyydet Trinity Collegesta Oscar Wilden patsaaseen. Iltaisin pistäydyimme pubeissa, mutta Guinnessiin en koskenut. Pelkkä Guinnessin tehtaan lähistöllä leijunut maltaan haju sai edellisen aterian kiipemään kurkkuun.

Elenalla oli runsaasti italialisia ystäviä Dublinissa, joiden seurassa vietimme suurimman osan ajasta puhuen italiaa. Ja sen kerran kun joku erehtyi puhumaan minulle irantilaisella vahvalla aksentilla, en meinannut ymmärtää sanakaan.


Elena ja hieman överiksi mennyt joulukoristelu

Lentomme takaisin Italiaan lähti Belfastista, jonne matkustimme jo aamusta, jotta meillä olisi aikaa tavata kaverini Johanna. Johanna toimi meille paikallisoppaana ja pääsimme tutustumaan hänelle tärkeisiin paikkoihin, kuten yliopistoon ja sen läheiseen burritoravintolaan.

Belfastissa oli myöskin eurooppalaiseen tapaan rakennettu joulutori, jonka ihmeellisin koju oli Suomen lipuin koristeltu. Kojussa italialainen pariskunta möi suomalaista turistirihkamaa ja tarjosi sateiseen Belfastiin illuusiota kaukaisesta, kylmästä ja mystisestä Suomesta. Meille he tarjosivat piparia ja kutsun pikkujouluihin. Jäi valitettavasti nämä suomalaisitalialaiset pikkujoulut näkemättä, koska lentomme lähti samana päivänä.

Johanna ja Suomi Belfastissa

Kotimatka oli taas yhtä odottelua, koska lennon myöhästyminen kahdella tunnilla sekoitti kaikki meidän etukäteen laatimat aikataulut. Jouduimme odottelemaan Milanon rautatieasemalla vielä kaksi tuntia junaa, koska emme ehtineet edelliseen. Alkuperäisen matkasuunnitelman mukaan meidän olisi pitänyt olla Veronassa jo kymmenen maissa, mutta lopulta avasin kotioven joskus kolmen tienoilla yöllä. Rankka reissu, mutta tulipa tehtyä.

Tuliaisena Dublinista sain flunssan, liekkö syynä ollut vetoisen ikkunan edessä nukutut yöt. Toivottavasti olo paranisi pian, niin pääsisin tekemään jotain ja päivätkin menisivät siten nopeammin. Lasken nimittäin tunteja siihen, että pääsen kotiin. Olo on kuin lapsena joulua odottaessa.