Elämä on hetken tässä

Aina silloin tällöin, kun sormet valuvat verkkoaitaa pitkin ja aurinko luo kauniin varjon tielle tai kun katselen vuoren huipulta horisonttiin jatkuvaa massiivisten vuorten janaa, hapuilen hetkittäin onnellisuutta. Ilo kuplii jostain sydämmen tienoilta ja miltei salpaa hengityksen. Näinä hetkinä tuntuu siltä, että elämä on juuri tässä, täydellisenä, käsinkosketeltavana.

Tänä vuonna olen kokenut näitä hetkiä normaalia useammin: kukkiva, keväinen lenkkipolku vetää suun väkisinkin hymyyn, lentokoneen laskeutumisesta uuteen maahan ja siitä seuraavasta seikkailusta puhumattakaan. Ja se jatkuva vapaus ja rauhallisuus, mikä elämässäni vallitsee, tyynnyttää ja eheyttää myös mielen.

Alun vaikeuksien ja ahdistuksen jälkeen vaihtoon lähtö on alkanut tuntumaan elämäni parhaimmalta päätökseltä. Liiallinen vapaa-aika on pakottanut pohtimaan omaa elämääni ja itseäni. Vähän aikaa sitten mietin, miten vaihtovuosi on minua muuttanut vai onko se muuttanut laisinkaan. Hetken pohdinan jälkeen huomasin montakin asiaa, jotka ovat muuttuneet minussa. Olen elänyt tämän vuoden totaalisesti vain itselleni, en äidilleni, en isälleni, en kavereilleni, en ympäröiville ihmisille. Jatkossakin aion elää vain omaa elämääni, koska se elämä todellakin on vain hetken tässä. En halua huomata sitten joskus paljon myöhemmin, että en koskaan ajatellut itseäni tai tehnyt omia päätöksiä, ajattelin vain muiden toiveita minun elämästäni ja sen tähden ajauduin tilanteisiin, joihin en halunnut.

Lähdin reissuun repaleisena ja aivan hukassa. Vihasin elämääni totaalisesti ja olin kyllästynyt sekä opiskeluun että myös Ouluun. Pikkuhiljaa olen ruvennut löytämään hyviä puolia elämästäni ja myös itsestäni. Hetkittäin jopa nautin omasta seurastani ja ajattelen tulevaisuuttani positiivisin mielin.

Aikaisemmin olen ehkä elänyt elämääni vain tulevaisuudessa ja menneisyydessä. "Ehkä sitten parin vuoden päästä aloitan elämään tai sitten kun opinnot on ohi teen sitä ja tätä". Tänä vuonna olen väkisinkin päättänyt elää tätä hetkeä ja ottaa siitä kaiken mahdollisen irti. Välillä tuntuu kornilta pakottaa itsensä iloitsemaan jokaisesta päivästä, mutta tiedän, että myöhemmin haikailen jopa niiden ei-niin-mukavien päivien perään.

Tämä vuosi on ollut myös suuri askel kohti rohkeutta. Lapsena haaveilin ulkomaille muutosta ja vieraiden kielten hallitsemisesta. Ajattelin aina, että olen niin ujo, etten pysty. Iltaisin peiton alla huomaan taas selvinneeni hengissä tästäkin päivästä ja kinkkisistä tilanteista. Elän sitä unelmaani, josta silloin joskus haaveilin. Ja toisaalta halu lähteä uudestaan ulkomaille vain kasvaa päivä päivältä.


Näkymätön napanuorani on siis lopullisesti katkaistu. Palaan Suomeen itsenäisempänä, vahvempana, itsevarmempana, rohkeampana, kielitaitoisempana ja luultavasti myös hieman painavampana, kiitos italialaisten herkkujen; pitsan ja jäätelön. Ja mikä tärkeintä, palaan Suomeen onnellisena, elämäni hallussa kämmenteni välissä.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Erasmuselämäni Veronassa soljuu mukavan rauhallisesti eteenpäin. Olen totaalisesti unohtanut mitä on stressi ja kiire, täällä kun päivät täyttyvät vain mukavalla tekemisellä kelloon katsomatta. Hieman pelkäänkin jo etukäteen, kuinka sopeudun oululaiseen oikeaan opiskelijaelämään ilman paria vapaapäivää viikolla, arki-iltojen aperitiivoja ja kaikinlaisia viikonlopun virkistyreissuja.

Jännitystä elämääni tuottaa pyöräilymatkat yliopistolleni Borgo Romaan. Kyllähän sinne pääsisi bussillakin, mutta pyörällä yli puolituntia nopeammin. Joten aina aamuisin, kun lähden lääkäröimään, saatan itseni alttiiksi vaaroille. Ja se vaara on italialainen liikennekulttuuri.

Suomessa autoilijat yleensä kunnioittavat käveliöitä ja pyöräilijöitä. Vaikka jokainen autoilija ei pysähdy ennen suojatietä ja päästä mummoa tien yli, niin silti harvempi kuitenkaan on liikenteessä sillä asenteella, että minulla on iso auto, voin ajaa kaiken yli, mikä sattuu tielleni.

Olen onnekas, koska koulumatkani kulkee miltei kokonaan pyöräteillä. Italiassa ei todellakaan ole panostettu jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden turvallisuuteen ja tyytyväisyyteen, joten leveitä pyöräteitä ei löydy mistään. Yleensä pyöräilijät pyöräilevät liikenteen seassa ja kävelijät kävelevät joko metrin levyisillä jalkateillä tai autotiellä.

Tienylitykset hoituvat tunkeutumalla silmät kiinni liikenteen sekaan ja toivoen, että selviää tien toiselle puolelle, suojateitä kun harvemmin on missään. Ja sekään ei tietenkään merkkaa mitään, vaikka olisitkin suojatiellä ja sinulle olisi tarjolla vihreä valo. Silti autoilijat saattavat kurvailla päällesi, koska heillä saattaa olla vihreä tai keltainen valo samaan aikaan ja autoilijallahan on aina oikeus ajaa ensin.

Opin autokoulun kirjaa lukiessani, että pihalta autotielle tullessa pitää väistää sekä kävelijöitä että tiellä kulkevaa liikennettä. Koulumatkani vaarallisin paikka on kuitenkin tennisklubin parkkipaikan edusta, josta miltei joka kerta tunkeutuu kovalla vauhdilla joku rekka-auton kokoinen kaupunkimaasturi pyörätielle ja lopulta miltei jonkun tiellä ajavan auton kylkeen. Maasturikuski nostaa vain kädet ilmaan ja katsoo korkealta ikkunastaan: "No can do!"

Yhtä taitavasti minäkin olen oppinut liikenteeseen liittyvät käsimerkit, käden heilautus olan taakse (mene omaan maahas!) ja keksisormen ylöshivauttaminen sujuvat jo refleksinomaisesti. Ja vaikka yleensä olen melko kiltti, niin liikenteessä minäkin olen miltei yhtä röyhkeä kuin italialaiset. Anarkistisesti ajan yksisuuntaista vastakkaiseen suuntaan ja pujottelen ennen liikennevaloja autoletkan kärkeen. Ja kun liikenne on jumissa edessäni pujottelen autojen ohi välillä pyörätiellä, välillä istutusten seassa ja välillä vastaantulevien kaistalla. Ja kiroilen äänekkäästi suomeksi autokuskien painaessa riikkareitaan. Taitaa olla totuttelemista Suomessa muuhunkin kuin opiskeluun...

Ja edelleen olen hengissä, vaikka liikenne täällä on yhtä kasinoa. Välillä kaipailisin kyllä kypärää päähäni, mutta toisaalta vaaralliset 40 minuuttia päivässä pitävät todellakin mielen virkeänä.

Mielen pitää virkeänä myös Italiaan vihdoin saapunut kevät. Päivät ovat täynnä valoa ja lämpöä, aivan kuin Suomessa kesällä. Kirsikkapuut kukkivat ja puihin ovat ilmestyneet hiirenkorvat. Ja minä olen polttanut naamani: takuuvarma merkki keväästä. Viikonlopuksi menemme taas Pinzoloon laskemaan muiden erasmusopiskelijoiden kanssa. Toivottavasti saan syvennettyä viime viikonloppuna Val di Fiemmessä hankittua tyylikästä bandarusketusta...

Viva la España

Tiedättehän tunteen, että välillä pitää päästä pois vanhoista kuvioista ja nähdä ja kokea jotain uutta. Onneksi Ryanair ja kontaktit ympäri maailmaa kaverinkaveinkumminkaimoihin mahdollistavat nämä pakenemiset arjesta ja tästä rankasta opiskelijaelämästä.

Hyppäsin siis taas lentokoneeseen ajattelematta lainkaan ilmastonmuutosta ja lensin kohti Madridia. Ennen lentoa kuitenkin vietimme Satun ja seitsemän espanjalaisen vaihto-oppilaan kanssa yön Bergamon lentoasemalla. Olimme siis parhaimmassa vedossa saapuessamme Madridiin ja kohdatessamme houstimme Simon: väsyneinä, tukka pystyssä ja Satu vuoden vanhempana.

Kaiken tämän italialaisen pinnallisuuden jälkeen Madrid tuntui äärimmäisen miellyttävältä paikalta. Ihmiset olivat rentoja ja normaaleja. Kukaan ei tuijottanut ja osoitellut sormella. Vaatekaupoissa oli oikeasti kivoja vaatteita, kaupunki oli täynnä mukavia kahviloita ja ennen kaikkea, mikä parasta, tapasin ihan loistavia ihmisiä!

Päivät Madridissa kuluivat rauhallisesti kaupunkia kierrellen, espanjaa kuunnellen, taidetta katsellen, pubissa istuen ja ihmisiä tavaten. Hieman harmittaa, etten päässyt osallistumaan The Rocky Horror Picture Show -musikaaliin ja siihen liittyviin naamiaisbileisiin, mutta silti, Diegon luona järjestetyt leffan katselukarkelot olivat kokemus sinänsä. Suomalaisvieraat vain eivät tuntuneet olevan yhtä riemuissaan elokuvasta kuin espanjalaiset...

Madrid on elämää sykkivä kaupunki. Kadut ovat täynnä ihmisiä myös öisin ja baarit auki aamuun asti. Kahden jälkeen yöllä ei ole liian myöhäistä lähteä tanssimaan. Ja baarin sulkeutuessa kuudelta voi juhlimista jatkaa laittomasti aukiolevissa kuppiloissa. Lauantaiaamuna saavuimme Simon kämpille joskus kahdeksan aikaan aamulla taskut täynnä metron varoitustarroja ja kamera täynnä todistusaineistoa.
Viimeisenä päivänä siis nukuin auringon ja lämpöisen kelin ohi. Ja jäi ne Picassot ja Salvador Dalit näkemättä Reina Sofiassa. Onpas siis ainakin yksi hyvä syy matkustaa uudestaan Madridiin.

Suuri kiitos siis Simolle ja Raisalle hyvästä opastuksesta ja huolehtimisesta sekä mainioista korttipelihetkistä sekä tietenkin Sadulle matkaseurasta!