Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Erasmuselämäni Veronassa soljuu mukavan rauhallisesti eteenpäin. Olen totaalisesti unohtanut mitä on stressi ja kiire, täällä kun päivät täyttyvät vain mukavalla tekemisellä kelloon katsomatta. Hieman pelkäänkin jo etukäteen, kuinka sopeudun oululaiseen oikeaan opiskelijaelämään ilman paria vapaapäivää viikolla, arki-iltojen aperitiivoja ja kaikinlaisia viikonlopun virkistyreissuja.

Jännitystä elämääni tuottaa pyöräilymatkat yliopistolleni Borgo Romaan. Kyllähän sinne pääsisi bussillakin, mutta pyörällä yli puolituntia nopeammin. Joten aina aamuisin, kun lähden lääkäröimään, saatan itseni alttiiksi vaaroille. Ja se vaara on italialainen liikennekulttuuri.

Suomessa autoilijat yleensä kunnioittavat käveliöitä ja pyöräilijöitä. Vaikka jokainen autoilija ei pysähdy ennen suojatietä ja päästä mummoa tien yli, niin silti harvempi kuitenkaan on liikenteessä sillä asenteella, että minulla on iso auto, voin ajaa kaiken yli, mikä sattuu tielleni.

Olen onnekas, koska koulumatkani kulkee miltei kokonaan pyöräteillä. Italiassa ei todellakaan ole panostettu jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden turvallisuuteen ja tyytyväisyyteen, joten leveitä pyöräteitä ei löydy mistään. Yleensä pyöräilijät pyöräilevät liikenteen seassa ja kävelijät kävelevät joko metrin levyisillä jalkateillä tai autotiellä.

Tienylitykset hoituvat tunkeutumalla silmät kiinni liikenteen sekaan ja toivoen, että selviää tien toiselle puolelle, suojateitä kun harvemmin on missään. Ja sekään ei tietenkään merkkaa mitään, vaikka olisitkin suojatiellä ja sinulle olisi tarjolla vihreä valo. Silti autoilijat saattavat kurvailla päällesi, koska heillä saattaa olla vihreä tai keltainen valo samaan aikaan ja autoilijallahan on aina oikeus ajaa ensin.

Opin autokoulun kirjaa lukiessani, että pihalta autotielle tullessa pitää väistää sekä kävelijöitä että tiellä kulkevaa liikennettä. Koulumatkani vaarallisin paikka on kuitenkin tennisklubin parkkipaikan edusta, josta miltei joka kerta tunkeutuu kovalla vauhdilla joku rekka-auton kokoinen kaupunkimaasturi pyörätielle ja lopulta miltei jonkun tiellä ajavan auton kylkeen. Maasturikuski nostaa vain kädet ilmaan ja katsoo korkealta ikkunastaan: "No can do!"

Yhtä taitavasti minäkin olen oppinut liikenteeseen liittyvät käsimerkit, käden heilautus olan taakse (mene omaan maahas!) ja keksisormen ylöshivauttaminen sujuvat jo refleksinomaisesti. Ja vaikka yleensä olen melko kiltti, niin liikenteessä minäkin olen miltei yhtä röyhkeä kuin italialaiset. Anarkistisesti ajan yksisuuntaista vastakkaiseen suuntaan ja pujottelen ennen liikennevaloja autoletkan kärkeen. Ja kun liikenne on jumissa edessäni pujottelen autojen ohi välillä pyörätiellä, välillä istutusten seassa ja välillä vastaantulevien kaistalla. Ja kiroilen äänekkäästi suomeksi autokuskien painaessa riikkareitaan. Taitaa olla totuttelemista Suomessa muuhunkin kuin opiskeluun...

Ja edelleen olen hengissä, vaikka liikenne täällä on yhtä kasinoa. Välillä kaipailisin kyllä kypärää päähäni, mutta toisaalta vaaralliset 40 minuuttia päivässä pitävät todellakin mielen virkeänä.

Mielen pitää virkeänä myös Italiaan vihdoin saapunut kevät. Päivät ovat täynnä valoa ja lämpöä, aivan kuin Suomessa kesällä. Kirsikkapuut kukkivat ja puihin ovat ilmestyneet hiirenkorvat. Ja minä olen polttanut naamani: takuuvarma merkki keväästä. Viikonlopuksi menemme taas Pinzoloon laskemaan muiden erasmusopiskelijoiden kanssa. Toivottavasti saan syvennettyä viime viikonloppuna Val di Fiemmessä hankittua tyylikästä bandarusketusta...