Levottomat jalat

Kuukausi rinkka selässä ja maa polttavana jalkojen alla. Ajaminen Saksan autobaanoilla tukka tuulessa hulmuten ja kaksi yötä lautan lattialla. Ja vihdoin, turvallisesti Suomen kamaralla, edessä yllättäen kaksi viikkoa lomaa ystävien seurassa viileässä pohjolan keväässä. Sydän täyttyy lämmöllä hyvässä seurassa hopeiset legginssit jalassa ja vappulasit nenällä. Tuhlaajatytär ehtii käydä pari päivää nauttimassa myös vanhempien hellästä huomasta.

Takaisin ehkä hieman vastentahtoisesti Italian kesään. Onneksi seuraksi saapuu Maria, jonka kanssa tutuiksi tulevat Mantovan puutarhadiskot ja unohtuvat kielikurssin viimeiset luennot. Seikkailu Bergamossa ja majapaikan etsiminen kaupungista, jossa parhaillaan poljetaan Giro d’Italiaa. Tehtävä osoittautuu mahdottomasti kahvilan sedän suuresta avusta huolimatta. Peruutusvaihde päälle ja Maria suomalaismajoitukseen jonnekin Breschian lähelle. Juna-asemalla minä saan seuraa juopuneesta signorasta, jolta otan vastaan osumaa, kun en suostu luovuttamaan puhelintani hänelle.

Kevätflunssa estää puolimaratonin juoksemisen, joten heitän elämäni risaiseksi ja hyppään junaan kohti Etelä-Italiaa. Määränpäänä Sisilia, matkasuunnitelma olematon, matkan kesto; toivottavasti loputon. Keväällä Milanon juna-asemalla tapaamani belgialainen poika on jo aikaisemmin tarjonnut synttärilahjaksi Sisilian matkaa. Kieltäydyttyäni hän silti sisukkaasti jatkaa pommittamista ja tukkii sähköpostini aikataulutetuilla matkasuunnitelmilla. ” 8.30 saapuu juna Palermosta. Ehdimme hyvin juoda aamukahvit hotellissa, jossa myös Brad Pitt ja Angelica Jolie ovat viettäneet Sisilian lomaansa”. Sammutan puhelimeni ja päätän olla julma. Tämä loma vietetään tyttöjen kanssa, ilman aikataulua.

Lautta Napolista Palermoon, seurana Jenni ja Emmi. Lautalla italialaiset keski-ikäiset limat kilpailevat siitä, kenen hyttiin menemme. Karaoken ja ilmaisten viinien jälkeen kömmin makuupussiini laivan ravintolatilojen pimeään nurkkaan.

Palermo on hiljainen seitsemän aikaan aamulla. Jenni onnistuu puhumaan meille kyydin hostellille ja pääsemme livahtamaan autokannelle ilman autoa ennen muita matkustajia. Olen haltioissani kaikesta epäjärjestyksestä, osittain rakennetuista taloista ja kaduilla juoksevista kulkukoirista; täällähän on elämää! Hostellilla rikon vessanpöntön ja pääsen puhumaan ruotsia. Illalla huijauscuscusia marokkolaisessa ravintolassa hollantilaisen kirjastotätitytön kanssa. Ennen bussin lähtöä Agrigentoon katsomme balsamoituja vainajia kryptassa. Herraisä, niillä on vielä tukatkin päässä!

Agrigentossa meitä ovat vastassa Antonino ja B&B –paikkamme omalaatuinen pitäjä Rudgero yhteenkasvaneineen kulmakarvoineen. Änkytetty italia vaatii kaiken keskittymiseni. Ihan kaikkea en ymmärrä, mutta Rudgero on mielissään suomalaisista vieraistaan. Onnistun polttamaan ihoni upeilla hiekkarannoilla, luovutan talviturkkini taivaansiniselle merelle ja illalla polttavaa hiekkaa löytyy vielä tukan seasta. Valle dei Templin kukkuloilla historia havisee antiikinaikaisten kreikkalaisten temppeleiden varjossa kasvavien oliivipuiden lehdissä. Peukulla pääsemme vanhan rouvan kyytiin, joka kuskatessaan meitä ylemmäs kaupunkiin varoittelee italialaisista miehistä: ” Ne vain haluavat seksiä teiltä!”

Palermosta pullman jatkaa matkaansa Cataniaan Etnan juurelle. Hostelli sijaitsee kalatorin vieressä ja haju on helteessä miltei sietämätön. Hostelli kuitenkin osoittautuu parin päivän aikana loistavaksi; aamukuuteen asti venyneiden tanssiharjoitusten jälkeen saamme astua vielä keskeneräisiin aamupalapöytiin. Cataniassa tutustumme paikallisiin lääkisopiskelijoihin, jotka kierrättävät meitä pari iltaa ympäri kaupunkia ja hieman sen ulkopuolellakin Etnalla ja diskossa.

Kiroilen kilpaa riikkareiden kanssa ja yritän selvittää hengissä kyytiläiseni sekä vuokraamon Pandan Cataniasta Taorminaan. Italialainen liikenne on pohjoisessakin hullua, mutta etelässä liikenne on aivan sairasta. Autoja kulkee parhaimmillaan 3 vierekkäin yhdellä kaistalla. Skootterit sinkoilevat sinne tänne ja minä olen hulluuden partaalla. Automatkan jälkeen lepuutan hermojani upeilla hiekkarannoilla, Bella Isola on nimensä mukaan henkeäsalpaavan kaunis. Taormina sitä vastoin on turisteille kuorutettu kermakakku, josta ei löydä mitään muuta italialaista kuin punaruudulliset pöytäliinat ravintoloiden terasseilla.

Päätämme nukkua yön autossa, koska rahat alkavat olla vähissä. Ajelemme rantaviivaa pitkin etsien rauhallista rantaa tai parkkipaikkaa. Sopiva parkkipaikka löytyykin, lähikauppakin vielä hetken auki. Rauhan rikkoo parkkipaikan vieressä olevan hotellin terassilla elämöivä joukko. Kysymme onko parkkipaikalla turvallista nukkua ja saamme vastaukseksi pyynnön liittyä seuraan. Lasit täyteen shampanjaa ja mansikoita tikun varteen. Keksi-ikäiset miehet juhlivat tohtorin 60-vuotissyntymäpäiviä. Pikkuhiljaa, rivien välistä, meille selkenee missä seurassa istumme. Hotellin omistaja suostuu mafiosojen kaikkiin pyyntöihin ja tohtorille palkattu seuralainen yrittää keinolla millä hyvänsä karata tilanteesta ja peitellä isoja mustelmia ranteissaan. Jätämme lasimme puolitäysiksi ja pakenemme paikalta vielä kun voimme. Kolmen päivän loma huvijahdilla ei houkuttele laisinkaan.

Ajamme yöllä takaisin Cataniaan. Eksymme kartalta ja kysymme tietä karabiniereilta. Ilmeisesti teinipoikien mopokolarissa ei ole paljon selvitettävää, koska pääsemme poliisisaattueessa hostellille. Ajamme karabinierien perässä matkalle sattuvien piazzojen halki ja tietenkin poliisien oikeudella myös yksisuuntaisia väärään suntaan. Perillä hostellin pihassa karabinierit vielä muistuttavat : ”Näin ei tytöt sitten huomenna saa ajella”. Tyttöjen nukahtaessa auton penkeille minä hikoilen ja pelkään kuollakseni edelleenkin ratin takana. Seuraavana päivänä nukun rannalla ja olen illalla valmis palaamaan Napoliin.

Veronalaiset vihaavat Napolia ja napolilaiset taas Veronaa. Nämä kaksi kaupunkia ovat kuin yö ja päivä. Tärkein kysymys Napolissa on : ”Oletko kommunisti vai kapitalisti?” Joudun erikoissyyniin, koska olen Veronasta, Italian oikeistolaisimmasta ja samalla suvaitsemattomimmasta kaupungista. Viikon aikana silmäni avautuvat, näin minäkin olisin voinut viettää vaihtovuoteni: laulamalla piazzalla kitaran säestyksellä, istuen yöllä aallonmurtajalla, käymällä torstaisin yliopistolla järjestetyissä bileissä, osoittamalla mieltä ja valloittamalla yliopistorakennuksia. Napoli on villi, kapinallinen ja kaunis, mutta samalla ruma ja äärimmäisen julma. Ilotulitukset taivaalla ilmoittavat satamaan rantautuneesta huumelastista ja muistuttavat Camorran olemassaolosta. Pienet lapset on lahjottu uusilla skoottereilla ja kännyköillä mafian hämärähommiin. Ihmiset näyttävät köyhiltä ja talot ränsistyneiltä. Lapset huutelevat törkeyksiä ja kadun kulmissa istuvat kerjäläiset kuppi kädessään. Rumuus kaunistaa, ja iloa, väriä sekä diskobiittejä katukuvaan tuo Gay Pride, jonka mukana minäkin tanssin koko Napolin halki. Suvaitsevaisuus, vapaus, tasa-arvo!

Huomaan rinkan tuntuvan entistä mukavammalta selässäni. Jalkani ovat väsymättömät ja maailma valtavan suuri. Onko pakko palata entiseen elämään laisinkaan?

Riemua Ranskassa

Baskeri vinoon, patonki kainaloon ja viikset huulille. Laukussa vain makuupussi ja vaihtoalkkarit, pimeä Pariisi ja ehkä oikea bussi. Bussipysäkiltä metroon ja heti paljastun. Suomalainen nainen vastapäätä selvittää Pariisin nähtävyyksiä ja neuvoo hyppäämään oikealla asemalla. Vastassa Marco, pusu poskelle ja matka kohti majoitusta. Puolikas pullo italialaista viiniä ja melkein alaston kämppis. Aamulla törkeän kallis junamatka Lilleen ja asemalla Jutta.

Ihana Jutta, hullu Jutta, hauska Jutta ja pelastava, pyöräilevä Jutta. Lille on kaunis ja aurinkoinen, kaupat täynnä houkutuksia ja Jutan huone juuri sopiva kahdelle karkulaiselle. Illalla kansainväliset kaljat ja matka kohti yökerhoa. Edessä pitkä ja hikinen yö: tanssia, naurua ja uusia tuttavuuksia. Aamulla Lillen hiljaiset kadut ja matka tarakalla kohti yösijaa. Kapea peti, lämmin peitto ja Jutan kainalo. Sopu sijaa antaa.

Sunnuntaina suuntana eläintarha. Apinahäkissä apinat näyttelevät elämääni ja pieni apinavauva on suloinen. Piknikkiä ilman eväitä nurmikolla, kuperkeikkoja minihameessa ja yksi kärrynpyörän yritelmä. Samalla viltillä pari ranskalaista, jotka eivät suostu puhumaan englantia. Täydellisen sunnuntain kruunaavat sushi ja aikainen uni.



Maanantaina aikainen herätys ja lähtöhalaus Jutalle. Suuntana Pariisi, ihana, iso, hikinen, kuuma ja aurinkoinen Pariisi. Rakastun ensisilmäyksellä, tänne on pakko päästä uudestaankin. Kävelen leveitä bulevardeja, ihmettelen Eiffeltornia ja kuvailen Riemukaarta. Kävelen, kävelen ja kävelen. Istun katukahvilassa lounaalla ja löydän kauniit korvakorut pienestä putiikista. Hymyilen kilpaa auringon kanssa ja nautin ympäröivästä suuruudesta. Hetken samaistun Ameliéhen ja unohdan rakkulat varpaissani. Luxembourgin-puistossa saan seuraa ranskalaispojasta, joka kertaa minulle Pariisin ja Ranskan historiaa. Illalla myöhästyn lentokenttäbussista ja jään syömään creppejä Pariisiin. Yöllä kävelen sateessa bussipysäkille ja hyvästelen Marcon. Bussimatkan kuuntelen bussipysäkkien nimiä ja jännitän osaanko hypätä oikealla pois. Taas matka lentokentälle ja ryanairkirous: nukkuminen lattialla makuupussi tyynynä.

Italiassa kesä: kaikki on vihreää ja vehreää. Ilmassa tuoksuu uusi elämä ja ihmiset ovat kuoriutuneet toppatakeistaan. Katumme päähän on tipahtanut taivaasta snägäri. Kotimatka päättyy nakkikioskille.

Päiväkahvit Gandalfilla

Paras tapa tutustua naapureihinsa on mennä lainaamaan sokeria kakkua varten, koputtaa ovelle naapureiden häiritessä kotirauhaa tai jättää omat avaimet ja puhelin lukitun oven taakse. Olen ollut eilisestä lähtien yksin kotona kämppisteni matkustaessa Palermoon Etelä-Italiaa ihailemaan. Olen viettänyt tätä vapautta videoita katsellen (muunmuassa My Blueberry Nights italiaksi, ymmärsin!) ja sohvalla maaten. Päätin sitten tänään ryhdistäytyä ja suoritua lenkille vesisateeseen. Lenkille lähtiessä puolitan aina avainnippuni siten, että toisessa nipussa on matkaan lähtevät kotiavaimet ja toisessa nipussa yliopiston pukukaapin avaimet. Ja kappas kummaa, kun olen laittanut ulko-oven visusti kiinni, on kädessäni oranssi avaimenperä ja yliopiston pukukaapin avaimet. Meinasi hetkeksi tulla äitiä ikävä, kun tajunnan räjäytti tieto siitä, että ne kämppiksetkin ovat auringon alla satojen kilometrien päässä ja minä olen lukittuna oven väärälle puolelle ilman puhelinta ja rahaa.

Rohkaisin itseni, kokosin mielessäni pari suhtkoht kieliopillisesti pätevää lausetta ja soitin naapurini Herra Gandalfin ovikelloa, silläkin uhalla, että oven takaa kuului perheriitamaista ääntä. Oven avasi Herra Gandalfin vaimo, joka hämmästyneenä kuunteli kertomustani ja kysymystäni siitä, josko jollakin talossa olisi jokaiseen oveen käyvä yleisavain. Rouva Gandalf rauhoitteli minua ja pyysi käymään sisälle ja istumaan sohvalle. Herra Gandalf toisi minulle kohta kahvia ja tottakai me saamme tämän selviteltyä. Rouva Gandalf löysi vuokranantajani numeron ja soittaen pyysi Maria Rosariaa tulla aukaisemaan ovi minulle.

Odotellesani Maria Rosarian saapumista juttelimme Rouva ja Herra Gandalfin kanssa mukavia. He kummeksuivat sitä, että kämppikseni asuvat yhdessä, vaikka eivät ole edes kihloissa ja sitä, että me kuljemme niillä polkupyörillä joka paikkaan. Sain kuulla heidän lapsistansa sekä lapsenlapsistaan ja vastavuoroisesti vastasin heidän kysymyksiinsä omasta perheestäni. He kertoivat myös haaveilevansa matkasta Norjan vuonoille. Vapautin sisäisen matkatoimistovirkailijani ja maalailin heille kauniita kuvia (heikolla italiallani) Norjan jylhistä vuonomaisemista. Herra ja Rouva Gandalf innostuivat tarinoistani niin, että pyysivät jäämään myös lounastamaan seurakseen. Kieltäydyin kohteliaasti, olinhan heidän olohuoneessa haisevana lenkkivaatteissani.

Viidentoista minuutin kuulustelun jälkeen Maria Rosaria vihdoin saapui pelastamaan minua hieman tukalasta tilanteesta. Rouva Gandalf oli valistanut minua sen verran, että osasin vuokranantajani saapuessa onnitella häntä perheenlisäyksestä. Sain vihdoin oven auki ja oikeat avaimet kouraan, ja vastedes Herra Gandalfikin varmasti kysyy mitä minulle kuuluu epämääräisten murahdusten sijaan. Lisäksi tuli puhuttua italiaakin, koska missasin Italian puhetunnin tämän hässäkän vuoksi.

Huomenna matkustan Ranskaan Juttaa ja Marcoa katsomaan. Toivottavasti selviän Ranskanmaalla hyvällä ranskan kielitaidolla, eli Beatlesin Michelleä hoilaten. Pian nähdään Jutta ja Marco!

Elämä on hetken tässä

Aina silloin tällöin, kun sormet valuvat verkkoaitaa pitkin ja aurinko luo kauniin varjon tielle tai kun katselen vuoren huipulta horisonttiin jatkuvaa massiivisten vuorten janaa, hapuilen hetkittäin onnellisuutta. Ilo kuplii jostain sydämmen tienoilta ja miltei salpaa hengityksen. Näinä hetkinä tuntuu siltä, että elämä on juuri tässä, täydellisenä, käsinkosketeltavana.

Tänä vuonna olen kokenut näitä hetkiä normaalia useammin: kukkiva, keväinen lenkkipolku vetää suun väkisinkin hymyyn, lentokoneen laskeutumisesta uuteen maahan ja siitä seuraavasta seikkailusta puhumattakaan. Ja se jatkuva vapaus ja rauhallisuus, mikä elämässäni vallitsee, tyynnyttää ja eheyttää myös mielen.

Alun vaikeuksien ja ahdistuksen jälkeen vaihtoon lähtö on alkanut tuntumaan elämäni parhaimmalta päätökseltä. Liiallinen vapaa-aika on pakottanut pohtimaan omaa elämääni ja itseäni. Vähän aikaa sitten mietin, miten vaihtovuosi on minua muuttanut vai onko se muuttanut laisinkaan. Hetken pohdinan jälkeen huomasin montakin asiaa, jotka ovat muuttuneet minussa. Olen elänyt tämän vuoden totaalisesti vain itselleni, en äidilleni, en isälleni, en kavereilleni, en ympäröiville ihmisille. Jatkossakin aion elää vain omaa elämääni, koska se elämä todellakin on vain hetken tässä. En halua huomata sitten joskus paljon myöhemmin, että en koskaan ajatellut itseäni tai tehnyt omia päätöksiä, ajattelin vain muiden toiveita minun elämästäni ja sen tähden ajauduin tilanteisiin, joihin en halunnut.

Lähdin reissuun repaleisena ja aivan hukassa. Vihasin elämääni totaalisesti ja olin kyllästynyt sekä opiskeluun että myös Ouluun. Pikkuhiljaa olen ruvennut löytämään hyviä puolia elämästäni ja myös itsestäni. Hetkittäin jopa nautin omasta seurastani ja ajattelen tulevaisuuttani positiivisin mielin.

Aikaisemmin olen ehkä elänyt elämääni vain tulevaisuudessa ja menneisyydessä. "Ehkä sitten parin vuoden päästä aloitan elämään tai sitten kun opinnot on ohi teen sitä ja tätä". Tänä vuonna olen väkisinkin päättänyt elää tätä hetkeä ja ottaa siitä kaiken mahdollisen irti. Välillä tuntuu kornilta pakottaa itsensä iloitsemaan jokaisesta päivästä, mutta tiedän, että myöhemmin haikailen jopa niiden ei-niin-mukavien päivien perään.

Tämä vuosi on ollut myös suuri askel kohti rohkeutta. Lapsena haaveilin ulkomaille muutosta ja vieraiden kielten hallitsemisesta. Ajattelin aina, että olen niin ujo, etten pysty. Iltaisin peiton alla huomaan taas selvinneeni hengissä tästäkin päivästä ja kinkkisistä tilanteista. Elän sitä unelmaani, josta silloin joskus haaveilin. Ja toisaalta halu lähteä uudestaan ulkomaille vain kasvaa päivä päivältä.


Näkymätön napanuorani on siis lopullisesti katkaistu. Palaan Suomeen itsenäisempänä, vahvempana, itsevarmempana, rohkeampana, kielitaitoisempana ja luultavasti myös hieman painavampana, kiitos italialaisten herkkujen; pitsan ja jäätelön. Ja mikä tärkeintä, palaan Suomeen onnellisena, elämäni hallussa kämmenteni välissä.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Erasmuselämäni Veronassa soljuu mukavan rauhallisesti eteenpäin. Olen totaalisesti unohtanut mitä on stressi ja kiire, täällä kun päivät täyttyvät vain mukavalla tekemisellä kelloon katsomatta. Hieman pelkäänkin jo etukäteen, kuinka sopeudun oululaiseen oikeaan opiskelijaelämään ilman paria vapaapäivää viikolla, arki-iltojen aperitiivoja ja kaikinlaisia viikonlopun virkistyreissuja.

Jännitystä elämääni tuottaa pyöräilymatkat yliopistolleni Borgo Romaan. Kyllähän sinne pääsisi bussillakin, mutta pyörällä yli puolituntia nopeammin. Joten aina aamuisin, kun lähden lääkäröimään, saatan itseni alttiiksi vaaroille. Ja se vaara on italialainen liikennekulttuuri.

Suomessa autoilijat yleensä kunnioittavat käveliöitä ja pyöräilijöitä. Vaikka jokainen autoilija ei pysähdy ennen suojatietä ja päästä mummoa tien yli, niin silti harvempi kuitenkaan on liikenteessä sillä asenteella, että minulla on iso auto, voin ajaa kaiken yli, mikä sattuu tielleni.

Olen onnekas, koska koulumatkani kulkee miltei kokonaan pyöräteillä. Italiassa ei todellakaan ole panostettu jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden turvallisuuteen ja tyytyväisyyteen, joten leveitä pyöräteitä ei löydy mistään. Yleensä pyöräilijät pyöräilevät liikenteen seassa ja kävelijät kävelevät joko metrin levyisillä jalkateillä tai autotiellä.

Tienylitykset hoituvat tunkeutumalla silmät kiinni liikenteen sekaan ja toivoen, että selviää tien toiselle puolelle, suojateitä kun harvemmin on missään. Ja sekään ei tietenkään merkkaa mitään, vaikka olisitkin suojatiellä ja sinulle olisi tarjolla vihreä valo. Silti autoilijat saattavat kurvailla päällesi, koska heillä saattaa olla vihreä tai keltainen valo samaan aikaan ja autoilijallahan on aina oikeus ajaa ensin.

Opin autokoulun kirjaa lukiessani, että pihalta autotielle tullessa pitää väistää sekä kävelijöitä että tiellä kulkevaa liikennettä. Koulumatkani vaarallisin paikka on kuitenkin tennisklubin parkkipaikan edusta, josta miltei joka kerta tunkeutuu kovalla vauhdilla joku rekka-auton kokoinen kaupunkimaasturi pyörätielle ja lopulta miltei jonkun tiellä ajavan auton kylkeen. Maasturikuski nostaa vain kädet ilmaan ja katsoo korkealta ikkunastaan: "No can do!"

Yhtä taitavasti minäkin olen oppinut liikenteeseen liittyvät käsimerkit, käden heilautus olan taakse (mene omaan maahas!) ja keksisormen ylöshivauttaminen sujuvat jo refleksinomaisesti. Ja vaikka yleensä olen melko kiltti, niin liikenteessä minäkin olen miltei yhtä röyhkeä kuin italialaiset. Anarkistisesti ajan yksisuuntaista vastakkaiseen suuntaan ja pujottelen ennen liikennevaloja autoletkan kärkeen. Ja kun liikenne on jumissa edessäni pujottelen autojen ohi välillä pyörätiellä, välillä istutusten seassa ja välillä vastaantulevien kaistalla. Ja kiroilen äänekkäästi suomeksi autokuskien painaessa riikkareitaan. Taitaa olla totuttelemista Suomessa muuhunkin kuin opiskeluun...

Ja edelleen olen hengissä, vaikka liikenne täällä on yhtä kasinoa. Välillä kaipailisin kyllä kypärää päähäni, mutta toisaalta vaaralliset 40 minuuttia päivässä pitävät todellakin mielen virkeänä.

Mielen pitää virkeänä myös Italiaan vihdoin saapunut kevät. Päivät ovat täynnä valoa ja lämpöä, aivan kuin Suomessa kesällä. Kirsikkapuut kukkivat ja puihin ovat ilmestyneet hiirenkorvat. Ja minä olen polttanut naamani: takuuvarma merkki keväästä. Viikonlopuksi menemme taas Pinzoloon laskemaan muiden erasmusopiskelijoiden kanssa. Toivottavasti saan syvennettyä viime viikonloppuna Val di Fiemmessä hankittua tyylikästä bandarusketusta...

Viva la España

Tiedättehän tunteen, että välillä pitää päästä pois vanhoista kuvioista ja nähdä ja kokea jotain uutta. Onneksi Ryanair ja kontaktit ympäri maailmaa kaverinkaveinkumminkaimoihin mahdollistavat nämä pakenemiset arjesta ja tästä rankasta opiskelijaelämästä.

Hyppäsin siis taas lentokoneeseen ajattelematta lainkaan ilmastonmuutosta ja lensin kohti Madridia. Ennen lentoa kuitenkin vietimme Satun ja seitsemän espanjalaisen vaihto-oppilaan kanssa yön Bergamon lentoasemalla. Olimme siis parhaimmassa vedossa saapuessamme Madridiin ja kohdatessamme houstimme Simon: väsyneinä, tukka pystyssä ja Satu vuoden vanhempana.

Kaiken tämän italialaisen pinnallisuuden jälkeen Madrid tuntui äärimmäisen miellyttävältä paikalta. Ihmiset olivat rentoja ja normaaleja. Kukaan ei tuijottanut ja osoitellut sormella. Vaatekaupoissa oli oikeasti kivoja vaatteita, kaupunki oli täynnä mukavia kahviloita ja ennen kaikkea, mikä parasta, tapasin ihan loistavia ihmisiä!

Päivät Madridissa kuluivat rauhallisesti kaupunkia kierrellen, espanjaa kuunnellen, taidetta katsellen, pubissa istuen ja ihmisiä tavaten. Hieman harmittaa, etten päässyt osallistumaan The Rocky Horror Picture Show -musikaaliin ja siihen liittyviin naamiaisbileisiin, mutta silti, Diegon luona järjestetyt leffan katselukarkelot olivat kokemus sinänsä. Suomalaisvieraat vain eivät tuntuneet olevan yhtä riemuissaan elokuvasta kuin espanjalaiset...

Madrid on elämää sykkivä kaupunki. Kadut ovat täynnä ihmisiä myös öisin ja baarit auki aamuun asti. Kahden jälkeen yöllä ei ole liian myöhäistä lähteä tanssimaan. Ja baarin sulkeutuessa kuudelta voi juhlimista jatkaa laittomasti aukiolevissa kuppiloissa. Lauantaiaamuna saavuimme Simon kämpille joskus kahdeksan aikaan aamulla taskut täynnä metron varoitustarroja ja kamera täynnä todistusaineistoa.
Viimeisenä päivänä siis nukuin auringon ja lämpöisen kelin ohi. Ja jäi ne Picassot ja Salvador Dalit näkemättä Reina Sofiassa. Onpas siis ainakin yksi hyvä syy matkustaa uudestaan Madridiin.

Suuri kiitos siis Simolle ja Raisalle hyvästä opastuksesta ja huolehtimisesta sekä mainioista korttipelihetkistä sekä tietenkin Sadulle matkaseurasta!

Matkaopas Maiju

Matkatoimisto Viaggi di Maiju tarjoaa sinulle elämyksellisen ja tapahtumarikkaan viikon Italiassa. Istu junan kyytiin ja odota kärsivällisesti sen lähtöä kohti suurta seikkailua.

Matkaesitteideni (lue blogini) mahtavat kuvat ja kuvaukset italialaisesta elämänmenosta saivat vanhempani ja tätini varaamaan ikimuistettavan matkan Veronaan. Alkuperäisen suunnitelmani mukaan minun piti olla heitä vastassa Malpensan lentokentällä lippalakkien, sateenvarjon ja liekan kanssa, mutta kaikki mikä voi mennä pieleen meni sinä lauantaiaamuna pieleen.
Kello seitsemän bussi ei ikinä tullut ja en sitten myöskään ehtinyt junaan, vaan jouduin odottamaan asemalla tunnin ennen seuraavan lähtöä. Puhelimeni ei ollut latautunut yön aikana, vaikka sen varmasti laitoin laturin jatkeeksi, joten akku loppui juuri sopivasti ennen kuin sain neuvottua vanhemmilleni oikean bussin ja reitin Milanon päärautatieasemalle, koska en itse lentoasemalle enää ehtisi.

Siinäpä sitten odottelin ja seisoskelin Milanon juna-aseman edessä toivoen vanhempieni suoriutuvan jossain vaiheessa Milanoon. Näytin ilmeisesti niin asiantuntevalta matkaoppaalta, että eräs belgialainen poika erehtyi kysymään minulta Milanon nähtävyyksiä. Pummasin kiitokseksi hyvistä ohjeista sekä puhelinsoiton vanhemmilleni että myös kahvin ja sämpylän lähikuppilassa. Vanhemmatkin saapuivat vihdoin oikeaan paikkaan ja pääsimme jatkamaan matkaa kohti Veronaa, tosin juna oli taas tunnin myöhässä jo lähtiessään.

Matkatoimiston pakettimatkat sisältävät tietenkin myös ohjattuja retkiä. Kävimmekin viikon aikana Venetsiassa, Gardalla sekä rajan toisella puolella Itävallassa Innsbruckissa. Vanhempani omaksuivat heti italialaisen huijaamiskulttuurin ja matkustimme Itävaltaan tyylikkäästi pummilla. Saanen muistuttaa, että Viaggi di Maijun matkat ovat myös edullisia...
Innsbruckissa matka meinasi tyssätä totaalisesti erääseen Irkkupubiin. Matkalaiset olivat ehkä hieman liian anteliaita ja vieraanvaraisia matkanjohtajaansa kohtaan. Seuraavan päivän nordkettenajelu vuoren rinteellä sujui hieman heikolla hapella.

Ja tottakai matkaryhmään sattuu aina yksi oman tiensä kulkija. Tällaiset henkilöt eivät välitä oppaan vaivalla järjestämistä kiertoajeluista ja kulttuurikävelyistä. Äitini nimittäin luuli tietävänsä paremmin bussikuljetukset Veronasta Gardalle Malcesinen kylään. "Minä olen kysynyt, tämä bussi menee varmasti Gardalle!"
Menihän se Gardajärvelle Gardan kylään, tosin parin tunnin maaseutu tutuksi -reitin kautta. Jossain vaiheessa äitikin uskalsi todeta, että taidettiin hypätä väärään bussiin.



Toivottavasti matkatoimistoni palvelut miellyttivät matkalaisia ja reissu todellakin oli ikimuistettava. Itse joudun nyt hieman keräilemään voimia seuraavan vieraan, eli Sadun tuloa varten. En olisi uskonut, että voisin olla niin väsynyt pelkästä seuranpidosta.


Kävin eilen toisessa tentissäni. Aiheena oli suu- ja limakalvosairaudet. Odotin 4 tuntia päästäkseni juttelemaan professorin kanssa valmistelemasta aiheestani, eli osteomyeliitistä. Professori halusinkin jutella vain mukavia, kuten olenko viihtynyt Veronassa ja mitä pidin hänen luennoistaan. Kymmenen minuutin juttutuokion jälkeen kysyin, että pitäisikö minun myös puhua jotain tenttialueesta. Professori sanoi tämän mukavan juttutuokion riittävän tentin läpäisemiseen ja antoi minulle täydet pisteet. Täytyisikö tästä olla tyytyväinen vai pahoillaan? Pitikö hän minua niin tyhmänä (naisena), että koki, etten kuitenkaan osaisi asiaani, vai halusiko hän muuten vain olla mukava erasmusopiskelijaa kohtaan?
Pääasia kuitenkin on, että sain kerättyä taas opintopisteitä ja toisaalta olen jo valmistautunut ensi vuoden suupatologian kurssiin.