Maassa maan tavalla

Suomalainen kaverini sanoi eilen, ettei kestäisi Italiassa viikkoa kauempaa. Lause pisti miettimään, miten minä olen kestänyt tätä maata jo kolme kuukautta ja onko se italialainen meininki sittenkään niin kauheaa?

Jokaisella on varmaan oma käsityksensä Italiasta ja italialaisista. Viikon lomamatkoje perusteella Italiaan joko rakastuu tai sitten viikkokin on jo liikaa. Tyypillisesti Italaista muistetaan vain pasta, vaaleille naisille viheltävät Luigit, historialliset rakennukset ja monumentit, lämmin sää ja se, että asiat hoituvat, jos hoituvat.

Ehkä itseäni on helpottanut Italiaan sopeutumisessa rennon kiireetön asenne. Oletin ennen maahan saapumista, että asiat hoidetaan eri tavalla kuin Suomessa, mutta ei välttämättä aina huonomalla tavalla. Toisaalta koko vuosi on minulle yhtä seikkailua, joten pienet vastoinkäymiset ja esimerkiksi junan myöhästyminen vuorokaudella ovat osa elämystäni.

Sinänsä tämä välillä toivottoman hitaasti eteenpäin etenevä ja kehittyvä yhteiskunta ei ole ollut vaikein osa sopeutua Italiaan, sillä luulen, että hankalinta on tutustua uusiin ihmisiin ja tehdä paikasta koti sekä täyttää päivät arjen rutiineilla. Välillä mietin, kuinka helppoa olisikaan olla kotona; jutella niiden tuttujen ihmisten kanssa suomeksi, käydä päivittäin klinikassa ja viikonloppuisin tanssahtamassa niillä tutuilla tanssilattioilla. Toisaalta, elämä Suomessa menee varmasti saman kaavan mukaan ja odottaa siellä miltei muuttumattomana kun palaan takaisin.

Itselleni tämä vuosi on totaalinen hengähdys opinnoista ja ehkä elän sitä pidenettyä nuoruutta ja pakenen aikuisen ihmisen vastuuta viettämällä lomaa Italiassa. Mutta miksi kiirehtiä siihen aikuisen elämään? Ehdin varmasti tehdä töitä kyllästymiseen saakka. Pian lasken vuosia eläkkeeseen enkä vuosia siitä, kun olen valmistunut. Ja varmasti se rivitalonpätkä ja volvo on saavutettavissa minullekin, jos sitä vain tahdon. Olisihan se tietenkin kiva tienata kuussa enemmän kuin mitä Kela minulle palkkaa maksaa. Mutta ehkä tämä aika poissa kotoa on arvokkaampi, kuin vuosi hammaslääkärin palkassa mitattuna.

Ja niistä Luigeista. Vaalea tukka kerää kyllä katseita. Välillä olo on kuin sirkuksesta karanneella apinalla, kun parhaimmillaan ihmiset osottelevat minua kohti sormella. Ehkä minulla on ollut vain lintsit auki tai vessapaperia kengässä.

Luigeista päästäänkin italialaiseen elekieleen, joka myöskin on vaatinut totuttelua. Jäyhänä kainuulaisena ystävien halaaminen, saatikaan vieraiden, on tuntunut välillä hieman vaivaannuttavalta, mutta täällä poskisuudelmat vaihtuvat jopa minulta luonnostaan. Italialaisten miespuolisten kaverusten läheiset välit saattaisivat saada perussuomalaiset näkemään punaista. Ja hei, he eivät edes ole homoja!

Ja parasta tässä kaikessa on, että oppii arvostamaan kaikkea sitä hyvää, mitä meillä Suomessa on, jota välttämättä ei Suomessa ikinä huomaisikaan. Esimerkiksi hammaslääketieteen taso ja opetus ovat varmasti Euroopan huippuluokkaa. Ja junatkin kulkevat ajallaan, ei se viidentoista minuutin myöhästyminen niin kauheaa ole.
Ja eritoten, olen löytänyt itsestäni ylpeän kainuulaisen ja pystyn rinta rottingilla sanomaan, että olen Kajaanista. Ei se oikesti niin paska paikka ole, kuten teininä ajattelin. Olisikohan tämä vihdoin merkki kuitenkin siitä hiipivästä aikuisuudesta ja kypsymisestä?

Rajojen ulkopuolelle

Vihdoin ja viimein ulotimme viikonloppureissumme Italian ulkopuolelle. Perjantaina matkustimme koulun jälkeen Innsbruckiin Itävaltaan, jonne junamatka Veronasta kestää noin komisen tuntia. Junasta astuessa olo oli kuin olisi kotiin tullut; lunta satoi, kaupunki näytti puhtaalta ja jotenkin hyvin helsinkimäiseltä asemalta katsottaessa ja mikä parasta, ihmiset kulkivat toppa- ja tuulitakeissa ja parhaimmat laskukamoissa.



Majotuimme vanhan kaupungin sydämeen Nepumuks- hostelliin, jossa nukuin yöni taas korealaisten tyttöjen kanssa. Yläsänkyä majoitti australialainen laskuopettaja, joka oli tullut verestämään taitojaan Innsbruckiin.
Innsbruck on Alppien ympäröimä ja jokaisen kadun päästä kohoaa vuoret. Hiihtokausi on jo alkanut ja kaupunki olikin täynnä kaikenlaista laskukansaa.



Kävimme kiertelemässä ensimmäisenä iltana Joulutoria ja juomassa kuumaa Glühweinia. Kaupunki on mukavan kokoinen sekä mukavan näköinen. Keskustassa voi liikkua kätevästi kävellen ja kauemmas pääsee raitiovainulla.
Launataina pyörimme päivän keskustassa ja etsimme Henkalle ja Elinalle talvitakkeja. Valikoimaa riitti ja tarjonta oli hieman erilaista Italian turkkeihin verrattuna.



Illalla tapasimme itavaltalaisen tytön, joka puhui erittäin hyvää suomea, koska oli joskus viettänyt vuoden Suomessa. Kathi vei meidät pienen Innsbruck-kierroksen jälkeen Weekender-klubille katsomaan The Wave Pictures -bändiä Britanniasta. Bändissä sinänsä ei ole montaa sanaa sanottavana, sen verran keskeneräistä ja kertaalleen tehtyä musiikkia he esittivät, mutta paikka, jossa keikka järjestettiin oli mahtava. Veronasta tällaisia baareja ei löydy, joissa olisi oululaisen 45-Specialin tunnelmaa.

Sunnuntaiaamuna hyppäsin aamulla junaan kohti Stuttgarttia. Mutta hyppäsinkin sitten aivan väärään junaan ja matkustin Alppien läpi kohti Münchenia. Pieni paniikki meinasi pukata junassa, kun tajusin olevani menossa aivan väärään paikkaan, mutta onneksi sain huonolla saksallanikin selvitettyä ongelmani kondyktöörin kanssa ja jatkoin matkaa Münchenistä vielä pari tuntia Stuttgartiin. Toisaalta pidentynyt junamatka ei haitannut laisinkaan, katselin lumisia vuorimaisemia ja neuloin uuden palmikkopipon.

Stuttgartissa juna-asemalla oli vastassa Taneli ja siirryimmekin sitten kaupungin pääkadun nähtyämme Tanelin tyylikkääseen betonibunkkeriin Yliopiston lähistölle. Pakko sanoa, mutta Oulun Yliopisto on tämän kauheuden rinnalla melkoinen kukkanen. Stuttgartissa panostetaan kuulemma tutkimukseen eikä niinkään rakennusten ulkonäköön.

Saksassa aika kului nopeasti kaupungilla pyörien ja naapurikaupungin Tübingenin ristikkotaloja ihaillen. Suurta iloa tuotti myös Tanelin alakerran kalja-automaatti.


Tübingen





Stuttgart kaupunkina oli hieman tylsä, siis ainakin keskusta, missä pyörin. Kaikki talot olivat melko uusia ja kaupungin ilme hieman persoonaton. Ehkä sitä on liikaa tottunut italialaisten kaupunkien ikivanhoihin, romanttisiin taloihin. Mutta silti, ei se Saksa ihan paska maa ollut, kuten Seppo Räty väitti.

Kotimatka meni vähemmillä ongelmilla ja satuin oikeaan junaankin Stuttgartissa. Veronassa bussista kotiin kävellessä tuli aivan hassu tunne, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Ehkä vihdoinkin olen selättänyt kaikki koti-ikävän oireet, koska elämä täällä Italiassa on oikeasti aika ihanaa!


"...ööö, tahtoisin yhden yorman...", kioski Stuttgartissa

Vettä ja Venetsiaa

Venetsiassa vesi on kaikkialla. Talot on rakennettu meren päälle ja kaupungissa voi kulkea kanaaleita pitkin gondooleilla tai muilla veneillä. Eilen venetsiassa pystyi myös uimaan kaduilla.
Kun päätös on tehty, niin se pidetään vaikka väkisin. Siksi lähdimme kohti Venetsiaa, vaikka vettä tuli kuin saavista kaatamalla jo Veronassa.

Venetsiassa sään ikävyyttä lisäsi myös kova tuuli, jonka vuoksi eteenpäin kulkeminen kapeilla kaduilla oli välillä melkoisen extremeä. Löysimme kymmenittäin rikkinäisiä, hylättyjä sateenvarjoja kaduilta ja roskisten vierestä.
Tarkoituksemme oli seikkailla ilman karttaa ja nähdä Venetsian kuuluisimpien nähtävyyksien lisäksi myös hieman tuntemattomia katuja. Eksytimme sitten totaalisesti itsemme Katrin kanssa ja hortoilimme todellakin koko päivä tuntemattomilla kujilla ja jäipäs sitten ne suuret nähtävyydetkin näkemättä.



Viiden tunnin sateessa rämpimisen jälkeen (kukkarossa setelitkin olivat aivan litimärät) eksyimme mukavan lämpimään pubiin, jossa kuuntelimme soulia ja joimme pari kohmetusta poistavaa juomaa. Saimme baarimikolta uuden kartan ja ohjeet kävellä takaisin juna-asemalle. Löysimme sitten kotimatkalla ne Venetsiassa parveilevat turistitkin pääkaduilta juna-asemalle juostessa.

Jäi onneksi seuraavallekin Venetsian reissulle jotain nähtävää.

Keskiviikkona oli ensimmäinen hampaan tentti. Höpötin opettajalle kolme minuuttia aiheestani, kunnes proffa keskeytti minut ja sanoi, että tentti on läpäisty. Luulen, että skandinaavinen alkuperäni auttoi minua huomattavasti pääsemään tentin läpi. En nimittäin jännitykseltäni saanut selitettyä opiskelemiani asioita kovinkaan järkevästi ja johdonmukaisesti. Mutta pääasia on, että tienasin tälläkin esityksellä 2 opintopistettä Kelalle.

Lisää kuvia löytyy osoitteesta http://www.facebook.com/album.php?aid=45767&l=a1884&id=597318788

"Ain lakkoillen työtäs tee..."

Yhtä usein kuin Berlusconi päästää suustaan sammakoita, lakkoilee myös joku taho Italiassa. Joskus kyse on yleislakosta ja joskus taas jonkun ammattiryhmän niskuroinnista. Itse jouduin pulaan sunnuntaina kun junat eivät enää liikkuneet mihinkään suuntaan.

Matkustimme sunnuntaina Milanoon katsomaan Inter Milanin ja Udinesen matsia San Siron stadionille. Stadionilta kuului melkoinen mylvintä jo pari tuntia ennen ottelun alkua, kun fanit treenasivat kannustuslaulujaan. San Siro on aivan valtavan kokoinen ja istumapaikat löytyvät 85 700 katsojalle. Istuimme hieman rauhallisessa katsomossa, jossa fanit tyytyivät taputuksiin. Matsi oli aika pitkäveteinen ja hidastempoinen, kunnes lopussa pelin lisäminuuteilla Inter teki vihdoin kauan kaivatun maalin ja katsomo räjähti totaalisesti. Itse tyydyin vain nauramaan, sillä ihmisten ilo oli niin valtavan huvittavaa.


Matsin jälkeen kävin hakemassa Milanon juna-asemalta Katrin ja suuntasimme kohti aperitiivoja. Aperitiivot juotuamme ja ruuat syötyämme lähdimme takaisin juna-asemalle ja suunnittelimme hyppäävämme klo 21.15 junaan. Juna ei koskaan liikahtanutkaan laituristaan lakon vuoksi ja saimme tiedon, että seuraava juna lähtee vuorokauden kuluttua.
Lukuisten suunnitelmien ja puhelinsoittojen jälkeen Henrin pikkuserkku lupasi majoittaa meidät yhdeksi yöksi siskonpetiin.

Seuraavan päivän seikkailimme Milanossa pahalta haisevina. Kiertelimme tuulitakeissamme hienoja ostoskatuja ja bongasimme muunmuassa 25 000 euron lastenvaunut, jotka oli päällystetty chinchillan turkilla. Kun mielenkiintoisimmat kaupat ja kadut oli kierretty siirryimme takaisin Milkan luokse katsomaan Frendejä ennen junan lähtöä.



Juna lähti vihdoin vuorokauden myöhässä kohti Veronaa. Veronan asemalla odotti vielä yllätys, kun Veronan bussit olivat lakossa, joten jouduimme tilaamaan taksin kotiin.

Huomenna on ensimmäinen suullinen tentti, onneksi englanniksi. Lukeminen on jäänyt hieman vähälle ja muistiinpanoni luennoilta on melko heikonlaiset, joten toivottavasti pääsen tentin läpi internetin antamilla tiedoilla. Olen onneksi saanut jo etukäteen aiheen, josta joudun puhumaan professorille, joten olen voinut keskittyä vain yhteen asiaan: paranasal sinuksiin.

Tämä viikko on taas melkoinen lomaviikko, koska Katri on käymässä. Suunnitelmissa olisi ainakin laulaa karaokea, johon on tilaisuus perjantaina Campus Pubissa ja myös käydä Venetsiassa ja Gardalla. Tänään jo kiersimme Veronan nähtävyydet ja istuimme pitkään viinilasillisilla Kappa Cafe:ssa.

Myrskyn jälkeen on poutasää

"Myrskyn jälkeen on poutasää.." lauleli jo aikoinaan Kari Tapio. Sateisten ja tuulisten päivien jälkeen aurinko vihdoin tunki esiin pilvien takaa. Veronaa halkova joki, Adige, täyttyi ääriään myöten sateiden jälkeen ja aamulla lenkillä ollessani kastuivat myös omat kenkäni kun kahlasin joen vieressä ja nyt osittain sen alla olevalla lenkkipolulla. Lokit ottivat kaiken ilon irti valtoimenaan virtaavasta joesta matkaamalla kovaa vauhtia alas juoksua.

Kauheasti on ehtinyt tapahtua viimeisen kirjoituksen jälkeen. Olemme eksyneet juhliin, joissa ruokaa teki japanilainen kokki ja viihdyttäjinä toimivat oopperalaulajat. Eikä juhlien sijaintikaan ollut mikään huono; söimme sushia Piazza Erben hienoimmassa talossa. Ja tietenkin itse olin pukeutunut aivan väärin, siellä sitten tallustelin tennareissa ja huppareissa muiden pukeutuessa parhaimpiinsa.

Kävimme viime lauantaina tutustumassa Padovaan ja tervehtimässä suomalaisia ystäviämme Siennan kielikurssilta. Päivä meni kierrellessä Padovan eri Piazzoja ja nähtävyyksiä sekä juodessa Spritzejä. Padovassa on useita eri Piazzoja joissa on joka päivä markkinat. Kiersimme markkinoita ja erityisen tarkasti tutkimme kojuja Euroopan isoimmalla torilla Prato della Vallella. Mukaan lähtivät sukkapuikot ja langat pipoja varten sekä uusia kasveja kotiimme. Meillä on menossa varustelukilpailu naapureiden kanssa, tällä hetkellä vessan ikkunalaudan kauniit kukat voittavat mennen tullen naapurimme Herra Gandalfin piikkiset kaktukset.

Padovassa käydessä täytyy pistäytyä Sant'Antonius basilikassa, jossa sijaitsevat myös pyhimys Antoniuksen palvottavat jäännökset. Sant Antonius on Padovan suojelupyhimys, joka aikoinaan oli suuri parantaja. Kirkossa käymisellä ja Antoniuksen alaleuan ja kielen jämien palvomisella pitäisi olla parantava vaikutus. Kävin katsomassa Antoniuksen hyviä hampaita ja kiersin kirkon, toivottavasti olen nyt hieman terveempi.

Padovasta mukaan lähtivät Milanossa opiskelevat Riia ja Petra. Tytöt viettivät meillä yhden yön ja tutustuivat sitten sunnuntaina Veronaan Elinan ja Henrin johdatuksella, itse makasin sängyssä migreenin kourissa.

Tällä viikolla ostin itselleni uuden polkupyörän, kauniin italialaisen Chesinin. En enää luottanut varastettuihin ja käytettyihin pyöriin vaan seurasin Henrin esimerkkiä ja astelin pyöräkauppaan ostamaan upouuden polkupyörän. Mutta, onhan se aivan eri peli kuin Globe Trotter ja Wheeler: ei irtoavia osia ja toimimattomia jarruja ja vaihteita. Ennen kevättä pitää vain miettiä, miten saan sen raahattua Suomeen. Onkohan edessä pyöräily euroopan halki...?

Maanantaina pääsin tutustumaan italialaiseen kirurgian osaamiseen. Aseptiikka oli hieman erilaista kuin Suomessa, käsiä ei desinfioitu, maskia ei käyetty, vaatteina olivat aivan tavalliset farkut ja t-paita ja kädessäkään eivät olleet aseptiset hanskat. Kirurgi laittoin potilaalle 8 implanttia melkoisella kyydillä. Olen luullut, että niiden laitto on hyvin tarkkaa puuhaa, mutta täällä kirurgi tuntui porailevan reikiä luuhun aivan fiiliksen mukaan. Mielenkiintoista.
Klinikassa minusta on kuoriutunut myös huijaava italialainen, koska osaan väärentää jo melko hyvin osan klinikan opettajien nimikirjoituksista. Huijaaminen ja väärentäminen tuntuu olevan täällä sääntö eikä poikkeus ja minulle ja Henrille naurettiin päin naamaa, kun kerroimme aikovamme suorittaa kaikki 490 pakollista tuntia klinikkatyöskentelyä. Hassua on, että osa professoreista ei halua opiskelijoiden seuraavan klinikkatyöskentelyään, joten näiltä professoreilta opiskelijat hakevat sivullisen nimikirjoituksia, joihin sitten jokainen keksii sopivat päivät. Itsekin olen tehnyt endodontian kliinistä harjoittelua yli 100 tuntia.

Ostimme ensi sunnuntaille liput Inter Milanin ja Udinesen matsiin. Tiedossa on siis matka Milanoon ja toivottavasti myös fanaattisten fanien kannustushuutojen ja -laulujen värittämää jalkapalloa. Itse taidan tyytä karjumaan "Hyvä perse" -huutoja suomeksi. Samalla reissulla Milanoon nappaan mukaamme myös ystäväni Katrin, joka tulee viettämään omaa lomaa seuraksemme viikoksi.

Väsynyt taidehaukku ARTVeronassa