Maassa maan tavalla

Suomalainen kaverini sanoi eilen, ettei kestäisi Italiassa viikkoa kauempaa. Lause pisti miettimään, miten minä olen kestänyt tätä maata jo kolme kuukautta ja onko se italialainen meininki sittenkään niin kauheaa?

Jokaisella on varmaan oma käsityksensä Italiasta ja italialaisista. Viikon lomamatkoje perusteella Italiaan joko rakastuu tai sitten viikkokin on jo liikaa. Tyypillisesti Italaista muistetaan vain pasta, vaaleille naisille viheltävät Luigit, historialliset rakennukset ja monumentit, lämmin sää ja se, että asiat hoituvat, jos hoituvat.

Ehkä itseäni on helpottanut Italiaan sopeutumisessa rennon kiireetön asenne. Oletin ennen maahan saapumista, että asiat hoidetaan eri tavalla kuin Suomessa, mutta ei välttämättä aina huonomalla tavalla. Toisaalta koko vuosi on minulle yhtä seikkailua, joten pienet vastoinkäymiset ja esimerkiksi junan myöhästyminen vuorokaudella ovat osa elämystäni.

Sinänsä tämä välillä toivottoman hitaasti eteenpäin etenevä ja kehittyvä yhteiskunta ei ole ollut vaikein osa sopeutua Italiaan, sillä luulen, että hankalinta on tutustua uusiin ihmisiin ja tehdä paikasta koti sekä täyttää päivät arjen rutiineilla. Välillä mietin, kuinka helppoa olisikaan olla kotona; jutella niiden tuttujen ihmisten kanssa suomeksi, käydä päivittäin klinikassa ja viikonloppuisin tanssahtamassa niillä tutuilla tanssilattioilla. Toisaalta, elämä Suomessa menee varmasti saman kaavan mukaan ja odottaa siellä miltei muuttumattomana kun palaan takaisin.

Itselleni tämä vuosi on totaalinen hengähdys opinnoista ja ehkä elän sitä pidenettyä nuoruutta ja pakenen aikuisen ihmisen vastuuta viettämällä lomaa Italiassa. Mutta miksi kiirehtiä siihen aikuisen elämään? Ehdin varmasti tehdä töitä kyllästymiseen saakka. Pian lasken vuosia eläkkeeseen enkä vuosia siitä, kun olen valmistunut. Ja varmasti se rivitalonpätkä ja volvo on saavutettavissa minullekin, jos sitä vain tahdon. Olisihan se tietenkin kiva tienata kuussa enemmän kuin mitä Kela minulle palkkaa maksaa. Mutta ehkä tämä aika poissa kotoa on arvokkaampi, kuin vuosi hammaslääkärin palkassa mitattuna.

Ja niistä Luigeista. Vaalea tukka kerää kyllä katseita. Välillä olo on kuin sirkuksesta karanneella apinalla, kun parhaimmillaan ihmiset osottelevat minua kohti sormella. Ehkä minulla on ollut vain lintsit auki tai vessapaperia kengässä.

Luigeista päästäänkin italialaiseen elekieleen, joka myöskin on vaatinut totuttelua. Jäyhänä kainuulaisena ystävien halaaminen, saatikaan vieraiden, on tuntunut välillä hieman vaivaannuttavalta, mutta täällä poskisuudelmat vaihtuvat jopa minulta luonnostaan. Italialaisten miespuolisten kaverusten läheiset välit saattaisivat saada perussuomalaiset näkemään punaista. Ja hei, he eivät edes ole homoja!

Ja parasta tässä kaikessa on, että oppii arvostamaan kaikkea sitä hyvää, mitä meillä Suomessa on, jota välttämättä ei Suomessa ikinä huomaisikaan. Esimerkiksi hammaslääketieteen taso ja opetus ovat varmasti Euroopan huippuluokkaa. Ja junatkin kulkevat ajallaan, ei se viidentoista minuutin myöhästyminen niin kauheaa ole.
Ja eritoten, olen löytänyt itsestäni ylpeän kainuulaisen ja pystyn rinta rottingilla sanomaan, että olen Kajaanista. Ei se oikesti niin paska paikka ole, kuten teininä ajattelin. Olisikohan tämä vihdoin merkki kuitenkin siitä hiipivästä aikuisuudesta ja kypsymisestä?