Elämä on hetken tässä

Aina silloin tällöin, kun sormet valuvat verkkoaitaa pitkin ja aurinko luo kauniin varjon tielle tai kun katselen vuoren huipulta horisonttiin jatkuvaa massiivisten vuorten janaa, hapuilen hetkittäin onnellisuutta. Ilo kuplii jostain sydämmen tienoilta ja miltei salpaa hengityksen. Näinä hetkinä tuntuu siltä, että elämä on juuri tässä, täydellisenä, käsinkosketeltavana.

Tänä vuonna olen kokenut näitä hetkiä normaalia useammin: kukkiva, keväinen lenkkipolku vetää suun väkisinkin hymyyn, lentokoneen laskeutumisesta uuteen maahan ja siitä seuraavasta seikkailusta puhumattakaan. Ja se jatkuva vapaus ja rauhallisuus, mikä elämässäni vallitsee, tyynnyttää ja eheyttää myös mielen.

Alun vaikeuksien ja ahdistuksen jälkeen vaihtoon lähtö on alkanut tuntumaan elämäni parhaimmalta päätökseltä. Liiallinen vapaa-aika on pakottanut pohtimaan omaa elämääni ja itseäni. Vähän aikaa sitten mietin, miten vaihtovuosi on minua muuttanut vai onko se muuttanut laisinkaan. Hetken pohdinan jälkeen huomasin montakin asiaa, jotka ovat muuttuneet minussa. Olen elänyt tämän vuoden totaalisesti vain itselleni, en äidilleni, en isälleni, en kavereilleni, en ympäröiville ihmisille. Jatkossakin aion elää vain omaa elämääni, koska se elämä todellakin on vain hetken tässä. En halua huomata sitten joskus paljon myöhemmin, että en koskaan ajatellut itseäni tai tehnyt omia päätöksiä, ajattelin vain muiden toiveita minun elämästäni ja sen tähden ajauduin tilanteisiin, joihin en halunnut.

Lähdin reissuun repaleisena ja aivan hukassa. Vihasin elämääni totaalisesti ja olin kyllästynyt sekä opiskeluun että myös Ouluun. Pikkuhiljaa olen ruvennut löytämään hyviä puolia elämästäni ja myös itsestäni. Hetkittäin jopa nautin omasta seurastani ja ajattelen tulevaisuuttani positiivisin mielin.

Aikaisemmin olen ehkä elänyt elämääni vain tulevaisuudessa ja menneisyydessä. "Ehkä sitten parin vuoden päästä aloitan elämään tai sitten kun opinnot on ohi teen sitä ja tätä". Tänä vuonna olen väkisinkin päättänyt elää tätä hetkeä ja ottaa siitä kaiken mahdollisen irti. Välillä tuntuu kornilta pakottaa itsensä iloitsemaan jokaisesta päivästä, mutta tiedän, että myöhemmin haikailen jopa niiden ei-niin-mukavien päivien perään.

Tämä vuosi on ollut myös suuri askel kohti rohkeutta. Lapsena haaveilin ulkomaille muutosta ja vieraiden kielten hallitsemisesta. Ajattelin aina, että olen niin ujo, etten pysty. Iltaisin peiton alla huomaan taas selvinneeni hengissä tästäkin päivästä ja kinkkisistä tilanteista. Elän sitä unelmaani, josta silloin joskus haaveilin. Ja toisaalta halu lähteä uudestaan ulkomaille vain kasvaa päivä päivältä.


Näkymätön napanuorani on siis lopullisesti katkaistu. Palaan Suomeen itsenäisempänä, vahvempana, itsevarmempana, rohkeampana, kielitaitoisempana ja luultavasti myös hieman painavampana, kiitos italialaisten herkkujen; pitsan ja jäätelön. Ja mikä tärkeintä, palaan Suomeen onnellisena, elämäni hallussa kämmenteni välissä.